Teemu Mäki! Vihdoinkin jotain luettavaa!

”Taiteessa luodaan uutta suhdetta työhön, nautintoon, kuolemaan ja aurinkoon.”(Teemu Mäki)

Horjahdan gallerioista hetkeksi kirjallisuuden puolelle.
Teemu Mäen esseekirjoitusten kokoelma ”Taiteen tehtävä” (Into Kustannus Oy 2017) on saanut hämmästyttävän vähän huomioita. Poriseeko taidemaailma niin ahtaassa sammiossa, että siihen ei mahdu näin runsaasti laitoja ylittävä taideajattelu? Kirja pohjautuu Mäen Aalto-yliopistossa v. 2010 – 2014 pitämään luentosarjaan What´s the Future of Art?/ Mikä on taiteen tulevaisuus. Mäki on haastaja, provokaattori ja edelläkävijä ja ehdottoman tarpeellinen ääni, ääni joka kuuluu kauemmaksikin, tai ainakin pitäisi kuulua.

Kertakaikkisen antoisa lukukokemus tällaiselle maallikollekin.  Kirjaa lueskellessa piti koko ajan tehdä muistiinpanoja. Suosittelen jokaiselle, joka on missään tekemisissä taiteen kanssa; taiteen tekijänä, seuraajana, mesenaattina tai inhoajana. Kirjan luettuanne, ette enää koskaan mene taidenäyttelyyn, konserttiin tai teatteriin tyhjin mielin, ettekä varsinkaan tule sieltä ulos pohtien oliko esitys hyvä vai huono, vaan pohditte kokemusta isommalla haitarilla. Siihen Teemu Mäen esseet antavat runsaasti aineksia. Vaikka kirjan pystyy lukemaan ilman taiteen maisterin tutkintoa, siinä ei ole pätkääkään populismia eikä riman alituksia. Eri mieltä voit olla, mutta sekin vain lisää lukufiilistä.

Heti alkuun Teemu Mäki toteaa, että kenenkään taideteoksesta ei ole mielekästä puhua, jollei samalla puhu myös ympäröivästä maailmasta. Mäki naulaa taiteen ilmastonmuutoksen ja kestävän kehityksen kontekstiin jämäkästi ja perustellusti. Ja samalla jättää taiteelle täyden vapauden olla siitä irrallaan.  ”Taiteen taikurimainen kyky loihtia koskettavuutta ja antoisuutta ikään kuin tyhjästä liittyy suoraan myös siihen, miten ihminen reagoi tai voi reagoida ilmastonmuutokseen.” Mäki näkee, että taide usein pystyy ”kokemuksellistamaan tietoa niin, että tiedolla on todellista vaikutusta”.  Tähän yhdyn täysin. Meille voidaan uutisissa näyttää loputtomasti, turruksiin asti ympäristön tilaa ilman, että jaksamme reagoida sen kummemmin.  Taide sen sijaan voi tuoda kokemuksen enemmän iholle.  Tässä kohtaa hän hieman ruoskii meitä tavan ihmisiä siitä, että meillä on tapana idealisoida omaa elämäämme ikään kuin toimisimme hyvinkin eettisesti, mutta käytännössä emme toteuta hienoja aatteitamme mitenkään systemaattisesti. (Osui ja upposi).
Ei ole mielekästä siteerata koko kirjaa tähän, eihän? On vain tavattoman vaikeaa valita mitä täältä napsisin, kun löydän niin paljon hyviä juttuja. Mäki löytää taiteelle neljä perustehtävää: Nautinnon, keskustelun, viisauden tavoittelun ja tunne-elämän kehittämisen.  Kuinka moni meistä on törmännyt ”tyhjään taideteokseen”? Tällaista ilmaisua Teemu Mäki käyttää taideteoksesta, jossa ei ole Mäkeä siteeratakseni mitään viestiä, viisautta, tietoa tai edes mitään esteettistä arvoa, silti se onnistuu jossain noista neljästä perustehtävästä.  Muistanpa tässä kohtaa Hyvinkään taidemuseosta taideteoksen, joka mielestäni edustaa vahvasti tätä lajia. Keskellä huonetta lattialla, ainoana teoksena oli noin puolimetrinen, ruostunut ratakiskon pätkä. Kyllä siinä heräsi kysymys onko tämä taidetta? Nyt sanoisin, että taiteen laajassa käsityksessä kyllä se on.  Se herätti hämmennystä, keskustelua ja kaiken lisäksi tunnetilan. Se herätti erään lapsuusmuiston, joka ei ollut herännyt vaikka näen kiskoja melkein joka päivä. Mutta siellä irrallaan, vähän ruosteisena, täysin oudossa ympäristössä sillä oli minulle viesti, eli se ei ollut enää tyhjä. (2015 Taju - Matka -näyttelyssä esillä ollut Petteri Nisusen ja Marko Vuokolan teos H/R.)

Taide sisältää Teemu Mäen mielestä myös hiljaista tietoa, kehollista, kokemuksellista ja vaikeasti sanoitettavaa.  Mäki väittää, että ”suurin osa tiedostamme on kantaaottavaa ymmärrystä, jossa arvoneutraalilla teknisten faktojen tietämisellä on vain avustava rooli. Arvot kelluvat jossain faktojen ja subjektiivisten väitteiden välillä. Taide operoi tällä epäselvällä alueella ja märehtii sellaisia kysymyksiä kuin ”Miltä tuntuu?” ”Millaista on?” ”Mitä oikeastaan pelkään ja mitä haluan?” ” Mitä syytä on jatkaa elämistä?” Miltä tuntuu olla mies tai nainen tai jotain muuta ja miksi?” ”Miten pitäisi elää?”

Mäen mielestä taide osaa käsitellä myös ongelmia, joita ei voi ratkaista. Hän ottaa kuolevaisuuden tähän yhtenä esimerkkinä.

Mäki pohtii pitkään miksi kuvia tehdään ja katsotaan. Hän pohtii miten kuva voi olla aiheensa korvike,  fantasiakuva antaa nauttia mahdottomasta, kuva on markkinointia, suostuttelukeino, luo täydellisyyttä. Kuva on kaunis, ruma, kuva on puhdistava katarsis.

Taidetta tehdään tänään monella eri tavalla, eri muodoissa, erilaisilla materiaaleilla ja aineksina käytetään esineitä, joiden funktio on alun perin kaikkea muuta kuin taiteellinen, vaikkapa sontatalikko seinälle nostettuna (en ole kyllä sellaista vielä nähnyt, lapion kyllä), että se herättää ärsytystä ja jopa inhoa.  Mutta siinä se tuotos taiteena tököttää, kun joku on sen sillä tavoin ajatellut.  Meille, taideyleisölle, tulee runsaasti pureskeltavaa, eikä kaikkea ole todellakaan vielä nähty. Tässä, hyvin paljon yksinkertaistettuna raapaisu kirjan sisältöön. En edes ole lukenut sitä vielä kokonaan, mutta oli pakko jakaa äkkiä kun on niin mahdottoman vetävää tekstiä.

Päivitetty näyttelykalenteri Helsinki
• Helsingin galleriat katuosoitteen mukaan
• Helsingin kahviloita
• Liity facebookryhmääni
• Muu Suomi         
• Lähetä vinkit osoitteeseen:  galleriakarpanen@gmail.com

Tähän loppuun sopii mielestäni hyvin Francisco de Goyan disparates sarjaan kuuluva teos. Naurettava typeryys. (1815-1824) "Lämpimikseen huopiin kääriytyneet ihmiset kyyhöttävät tässä kuivettuneella oksalla. Jos he hiukankin liikahtavat, he putoavat pohjattomaan syvyyteen. Hahmot saattavat olla pakolaisia tai muita, joiden kaikki siteet tuttuun ympäristöön ovat katkenneet.Mitään varmoja todisteita ei ole, että Goya olisi tällä työllään tavoitellut mitään poliittista viittausta"  (Elke Linda Buchholz, Francisco de Goya, Elämä ja tuotanto)