”Taiteessa luodaan uutta suhdetta työhön, nautintoon,
kuolemaan ja aurinkoon.”(Teemu Mäki)
Horjahdan gallerioista hetkeksi kirjallisuuden puolelle.
Teemu Mäen esseekirjoitusten kokoelma ”Taiteen tehtävä” (Into Kustannus Oy
2017) on saanut hämmästyttävän vähän huomioita. Poriseeko taidemaailma niin
ahtaassa sammiossa, että siihen ei mahdu näin runsaasti laitoja ylittävä
taideajattelu? Kirja pohjautuu Mäen Aalto-yliopistossa v. 2010 – 2014 pitämään luentosarjaan What´s the Future of Art?/ Mikä on taiteen tulevaisuus. Mäki on haastaja, provokaattori ja edelläkävijä ja ehdottoman
tarpeellinen ääni, ääni joka kuuluu kauemmaksikin, tai ainakin pitäisi kuulua.
Kertakaikkisen antoisa lukukokemus tällaiselle
maallikollekin. Kirjaa lueskellessa piti
koko ajan tehdä muistiinpanoja. Suosittelen jokaiselle, joka on missään
tekemisissä taiteen kanssa; taiteen tekijänä, seuraajana, mesenaattina tai
inhoajana. Kirjan luettuanne, ette enää koskaan mene taidenäyttelyyn,
konserttiin tai teatteriin tyhjin mielin, ettekä varsinkaan tule sieltä ulos
pohtien oliko esitys hyvä vai huono, vaan pohditte kokemusta isommalla
haitarilla. Siihen Teemu Mäen esseet antavat runsaasti aineksia. Vaikka kirjan pystyy lukemaan ilman taiteen maisterin tutkintoa, siinä ei ole pätkääkään populismia eikä riman alituksia. Eri mieltä voit olla, mutta sekin vain lisää lukufiilistä.
Heti alkuun Teemu Mäki toteaa, että kenenkään taideteoksesta
ei ole mielekästä puhua, jollei samalla puhu myös ympäröivästä maailmasta. Mäki
naulaa taiteen ilmastonmuutoksen ja kestävän kehityksen kontekstiin jämäkästi
ja perustellusti. Ja samalla jättää taiteelle täyden vapauden olla siitä
irrallaan. ”Taiteen taikurimainen kyky
loihtia koskettavuutta ja antoisuutta ikään kuin tyhjästä liittyy suoraan myös
siihen, miten ihminen reagoi tai voi reagoida ilmastonmuutokseen.” Mäki näkee,
että taide usein pystyy ”kokemuksellistamaan tietoa niin, että tiedolla on
todellista vaikutusta”. Tähän yhdyn
täysin. Meille voidaan uutisissa näyttää loputtomasti, turruksiin asti
ympäristön tilaa ilman, että jaksamme reagoida sen kummemmin. Taide sen sijaan voi tuoda kokemuksen enemmän
iholle. Tässä kohtaa hän hieman ruoskii
meitä tavan ihmisiä siitä, että meillä on tapana idealisoida omaa elämäämme
ikään kuin toimisimme hyvinkin eettisesti, mutta käytännössä emme toteuta hienoja
aatteitamme mitenkään systemaattisesti. (Osui ja upposi).
Ei ole mielekästä siteerata koko kirjaa tähän, eihän? On vain tavattoman
vaikeaa valita mitä täältä napsisin, kun löydän niin paljon hyviä juttuja. Mäki
löytää taiteelle neljä perustehtävää: Nautinnon, keskustelun, viisauden
tavoittelun ja tunne-elämän kehittämisen.
Kuinka moni meistä on törmännyt ”tyhjään taideteokseen”? Tällaista
ilmaisua Teemu Mäki käyttää taideteoksesta, jossa ei ole Mäkeä siteeratakseni
mitään viestiä, viisautta, tietoa tai edes mitään esteettistä arvoa, silti se
onnistuu jossain noista neljästä perustehtävästä. Muistanpa tässä kohtaa Hyvinkään
taidemuseosta taideteoksen, joka mielestäni edustaa vahvasti tätä lajia.
Keskellä huonetta lattialla, ainoana teoksena oli noin puolimetrinen, ruostunut
ratakiskon pätkä. Kyllä siinä heräsi kysymys onko tämä taidetta? Nyt sanoisin,
että taiteen laajassa käsityksessä kyllä se on.
Se herätti hämmennystä, keskustelua ja kaiken lisäksi tunnetilan. Se
herätti erään lapsuusmuiston, joka ei ollut herännyt vaikka näen kiskoja melkein
joka päivä. Mutta siellä irrallaan, vähän ruosteisena, täysin oudossa ympäristössä
sillä oli minulle viesti, eli se ei ollut enää tyhjä. (2015 Taju - Matka -näyttelyssä esillä ollut Petteri Nisusen ja Marko Vuokolan teos H/R.)
Taide sisältää Teemu Mäen mielestä myös hiljaista tietoa,
kehollista, kokemuksellista ja vaikeasti sanoitettavaa. Mäki väittää, että ”suurin osa tiedostamme on
kantaaottavaa ymmärrystä, jossa arvoneutraalilla teknisten faktojen
tietämisellä on vain avustava rooli. Arvot kelluvat jossain faktojen ja
subjektiivisten väitteiden välillä. Taide operoi tällä epäselvällä alueella ja
märehtii sellaisia kysymyksiä kuin ”Miltä tuntuu?” ”Millaista on?” ”Mitä
oikeastaan pelkään ja mitä haluan?” ” Mitä syytä on jatkaa elämistä?” Miltä
tuntuu olla mies tai nainen tai jotain muuta ja miksi?” ”Miten pitäisi elää?”
Mäen mielestä taide osaa käsitellä myös ongelmia, joita ei
voi ratkaista. Hän ottaa kuolevaisuuden tähän yhtenä esimerkkinä.
Mäki pohtii pitkään miksi kuvia tehdään ja katsotaan. Hän
pohtii miten kuva voi olla aiheensa korvike,
fantasiakuva antaa nauttia mahdottomasta, kuva on markkinointia,
suostuttelukeino, luo täydellisyyttä. Kuva on kaunis, ruma, kuva on puhdistava
katarsis.
Taidetta tehdään tänään monella eri tavalla, eri muodoissa,
erilaisilla materiaaleilla ja aineksina käytetään esineitä, joiden funktio on
alun perin kaikkea muuta kuin taiteellinen, vaikkapa sontatalikko seinälle
nostettuna (en ole kyllä sellaista vielä nähnyt, lapion kyllä), että se
herättää ärsytystä ja jopa inhoa.
Mutta
siinä se tuotos taiteena tököttää, kun joku on sen sillä tavoin ajatellut.
Meille, taideyleisölle, tulee runsaasti
pureskeltavaa, eikä kaikkea ole todellakaan vielä nähty. Tässä, hyvin paljon
yksinkertaistettuna raapaisu kirjan sisältöön. En edes ole lukenut sitä vielä
kokonaan, mutta oli pakko jakaa äkkiä kun on niin mahdottoman vetävää tekstiä.
Tähän loppuun sopii mielestäni hyvin Francisco de Goyan disparates sarjaan kuuluva teos. Naurettava typeryys. (1815-1824) "Lämpimikseen huopiin kääriytyneet ihmiset kyyhöttävät tässä kuivettuneella oksalla. Jos he hiukankin liikahtavat, he putoavat pohjattomaan syvyyteen. Hahmot saattavat olla pakolaisia tai muita, joiden kaikki siteet tuttuun ympäristöön ovat katkenneet.Mitään varmoja todisteita ei ole, että Goya olisi tällä työllään tavoitellut mitään poliittista viittausta" (Elke Linda Buchholz, Francisco de Goya, Elämä ja tuotanto)
Gallerioita, museoita ja muuta mukavaa ympäri Suomen
Helsingin galleriat katuosoitteen mukaan
My Helsinki
Helsinki menokone
Galleriat ja taidemuseot muu Suomi
Liity facebookryhmääni
Ateneumin ystävät
Koko Suomi
Galleriat kartalla
